2. heinäkuuta 2019
Samalla otsikolla alkoi myös kirjoitukseni 4 vuotta sitten, kun olimme palanneet Lanzarotelta Suomeen. Silloin pienoisen kesälomabreikin jälkeen kirjoittelin back on track -fiiliksistä ja tulevista kisoista.
Tämän kertainen tauko on venynyt ikävän pitkäksi ja nyt back on track -fiilikset ovat jotenkin ihan eri aaltopituudella. Syksyn 2015 ja parin hyvän puolimaratonin (1:31) jälkeen, en jaksanut enää samalla tavalla. Uupumus hiipi jotenkin salakavalasti pikkuhiljaa. Juoksu ei enää tuntunut kivalta, kun jalat olivat jatkuvasti väsyneet. Lepäilin, juoksin ja lepäilin. Välillä tuntui paremmalta ja sain kipinän harjoitella. Usein kuitenkin tuntui, että pienetkin ylämäet oli vaan pakko kävellä, kun jaloissa ei ollut puhtia mihinkään. Rappusten kapuaminen oli raskasta ja hengästyin. Ja puhun nyt ihan kodin rappusista tai muutaman kerroksen kapuamisesta – en mistään porrastreenistä.
Suomeen muutto toi mukanaan erilaisia huolia, perhepiirissä on ollut suurta surua ja myös ulkomailla hiottu tiivis perheemme yhteiselo alkoi pikkuhiljaa rakoilla. Kodin ulkopuolella jaksettiin hymyillä, mutta kotona kaikkia ahdisti enemmän tai vähemmän. Suomeen muutto näin 4 vuoden jälkeen katsottuna ei ollut perheellemme paras vaihtoehto. Vaikka juoksulenkit toivatkin ehkä hetken ilon ja hyvän fiiliksen, niistä palautuminen kesti ja kroppa tuntui väsyneeltä. Olen tässä välissä kyllä juossut ja yrittänyt treenatakin, mutta fiilis vaan ei ole ollut sama. En ole jaksanut treenata pitkäjänteisesti ja ne muutamat kisat mitkä juoksin meni kerta toisensa jälkeen huonommin ja huonommin.
Vuosi sitten kävin työterveydenhoitajan luona ja pyysin häneltä, että veriarvoni mitattaisiin jatkuvan uupumuksen ja itseäni huolestuttavien muidenkin oireiden takia. Ei tullut yllätyksenä, että hemoglobiini oli melko matala ja ferritiini arvo oli 12. Vuoden verran olen nyt syönyt rautaa ja arvot ovat hieman nousseet. En koe itseni olevan vielä “normaalissa” viretilassani, mutta voin paremmin.
Henkinen ja fyysinen kunto kulkevat ehdottomasti käsikädessä, enkä voi kaikkea laittaa ferritiinin piikkiin. Päätin loppukeväästä, että nyt saa riittää ja lähdin päättäväisesti kohentamaan omaa henkistä ja fyysistä kuntoani lenkkipoluille. Tavoitteeksi asetin syyskuisen Tallinnan Maratonin ja siellä puolikkaan. Haaveeni 90 minuutin alittamisesta on vielä saavuttamatta ja sitä kohti tässä nyt treenataan.
Tähän mennessä treeniviikkojen kilometrimäärät ovat olleet hyvin maltillisia. Olen noin joka 3. viikko juossut hieman pidemmän noin 15 km lenkin. Kerran viikossa olen ollut kentällä juoksemassa 600-2000m vetoja. Lepopäiviä on ollut 2-3.
Maratonille on nyt 2 kuukautta aikaa, ja nyt olisi tarkoitus kiristää tahtia ja lisätä kilometrejä. Treenit maistuu, kun on ihania treenikavereita, kunto kohenee ja on jotain mitä tavoitella. Oma, saman katon alla asuva, valmentajani on minulle kaikki kaikessa, enkä pystyisi tähän ilman häntä. Myös kesä tekee mielelle ihmeitä.
Voit seurata treenejäni myös Instagramissa @timetorun_piia tai samalla nimellä Facebookissa.
Treeni-iloa sinullekin!
Piia
Speak Your Mind